(Julkaistu alunperin 21.11.2017 ajatuspaja Vision verkkolehdessä Vihreä Tuuma.)

Ihminen on biologisesti sekasyöjä. Jääkaudesta tähän päivään esi-isämme ovat nauttineet välillä kasviperäisempää, välillä eläinperäisempää ravintoa. Menneet muutokset avaavat silmät sille, miten paljon tulevaisuutemmekin tulee muuttumaan.

Kalastaja-keräilijästä pellon pientareelle

Ensimmäiset 6000 vuotta jääkauden jälkeen esi-isämme keräsivät ja metsästivät ravintonsa suoraan luonnosta. Kala ja riista olivat perusravintoa, jota täydennettiin siemenillä, juurilla, sienillä ja marjoilla. Oletettavasti ravinnoksi kelpasivat myös sammakot, heinäsirkat, muurahaiset ja madot.

Keräilytaloudesta siirryimme maanviljelyyn ja karjanhoitoon noin 3000-4000 vuotta sitten. Ensimmäiset arkeologiset viitteet maanviljelystä ovat pronssikaudelta. Kaskiviljely oli pitkään suosituin maanviljelyn muoto, mutta peltoviljelykin alkoi varhaisessa vaiheessa. Kotieläimiä pidettiin ensisijassa muista kuin lihantuotannollisista syistä – härkiä käytettiin vetoapuna, lehmiä lannoittajina ja lampaita villan tuottajina. Maanviljelyn vakiintuminen oli pitkä ja hidas prosessi. Vasta 1000-1500 vuotta sitten se alkoi olla elämisen perustana koko asutussa Suomessa. Viljasta tuli keskeinen osa ruokavaliota.

Kullekin säätynsä mukaan

Uuden ajan alussa, 500 vuotta sitten, talonpojat kasvattivat Suomessa viljaa, nauriita, lanttuja, papuja, herneitä ja kaalia. Karjankasvatus oli vähäistä ja voita sekä lihaa syötiin vain juhla-aikoina. Tiheimmin asutulla alueella Länsi-Suomessa hirvikannat oli metsästetty loppuun ja jäljellä ollut riista kuului aateliston, papiston ja porvariston lautasille. Kalaa ei pidetty niin yläluokkaisena kuin lihaa, sillä sitä oli helpommin saatavilla. Ylemmillä säädyillä rahvasta paremmat mahdollisuudet käydä kauppaa, täydentää varastojaan ja ostaa arvokkaampia elintarvikkeita. Vanhimmat tiedot suomalaisista makkaroista ovat 1540-luvulta Hämeen linnasta ja Kokemäen kartanosta.

Talonpojat ja köyhälistö olivat riippuvaisia vuodentulosta, eli viljasadon onnistumisesta. Peräkkäiset katovuodet aiheuttivat välittömästi nälänhädän ja kulkutaudit seurasivat perästä. Hieman yli 400 vuotta sitten, kuolonvuosina 1695–1697, suomalaisista kuoli neljännes. Ruokaturvaa pyrittiin parantamaan muun muassa perunan viljelyllä. Maaseutuväestö oli kuitenkin konservatiivinen ruuan ja viljelykasvien suhteen. Perunaa oli tuotu maahamme ensimmäisen kerran jo 1730-luvulla, mutta lähes sata vuotta, ennen kuin sen viljely levisi koko maahan. Kasvimaat ja puutarhat yleistyivät valistuksesta huolimatta vielä hitaammin.

Vielä 1700-luvulla säätyläiset viettivät iltaa ja kokoontuivat toistensa kodeissa vieraillen, mutta 1800-luvulla seurustelu siirtyi seurahuoneisiin ja ravintoloihin. Ravintolatoiminta alkoi Turussa ja suuriruhtinaskunnan pääkaupungin siirryttyä Helsinkiin vuonna 1812, herrasväki houkutteli suosikkiravintoloitsijansa mukaansa.
Viimeinen rauhanajan nälänhätä kärsittiin Suomessa 150 vuotta sitten. Syksyllä 1867 ruissato epäonnistui koko maassa. Kansasta 90 prosenttia eli yhä maatalouden varassa ja kaikista maassa nautituista kilokaloreista 60 prosenttia saatiin rukiista. Nälänhätä ei kuitenkaan tälläkään kertaa koskettanut kaupunkien sivistyneistöä. Pettu- ja jäkäläleipää maistatettiin Helsingin seurapiiritapahtumissa.

Nälkätalvi 1867-1868 kiihdytti käynnistynyttä maatalouden murrosta. Muualla Euroopassa eläintuotannon painoarvo oli noussut ja Suomessa ryhdyttiin lisäämään erityisesti maidontuotantoa. Muutoksen myötä myös naudanlihan saatavuus parani. Eläin- ja teurasmäärien kasvaessa eläinten lopettaminen siirrettiin maatiloilta ja teuraspihoilta suljettuihin laitoksiin.

Sotavuosien pula-ajasta hyvinvointivaltion Siniseen lenkkiin

Nälkävuosien aikaan Suomen ulkomaankauppa, liikenneverkko ja paikallishallinto olivat kehittymättömät, mikä teki hätäavun järjestämisestä vaikeaa. Viisikymmentä vuotta myöhemmin tilanne oli jo hyvin toinen, kun ensimmäinen maailmansodan lopulla Suomessakin laitettiin ensimmäistä kertaa elintarvikkeita ”kortille”. Vielä laajamittaisemmin säännöstely toteutettiin talvi- ja jatkosodan aikana.

Vielä 1900-luvun alussa ruokakulttuurin luokkaerot olivat valtavat. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kaupungistuminen, keskiluokan nousu ja hyvinvointivaltion rakentaminen tasoittivat ravitsemuksellisen kuilun yläluokan ja kansan välillä. Vielä 1930-luvulla huomattava osa suomalaisista lapsista oli kärsinyt aliravitsemuksesta. Aliravitsemuksen sijaan liikalihavuudesta ja elintasosairauksista tuli uusi kansanterveydellinen huolenaihe.

Viimeisen 50-60 vuoden aikana suomalainen ruokakulttuuri on mullistunut. Viljan ja perunan osuus on vähentynyt, lihankulutus kaksinkertaistunut ja kasvisten suosio kasvanut. Käytännössä kaikki valmisruuat ovat tulleet tänä aikana kauppojen hyllyille. Aamupalajugurtit yleistyivät 1960-luvulla, appelsiinituoremehu tuli Valion valikoimiin 1970-luvun alussa. Grillimakkaran laajamittainen valmistus alkoi vuosina 1973-1974 ja mikroruokien kymmenen vuotta myöhemmin. Vuonna 1985 vain viisi prosenttia kotitalouksista omisti mikroaaltouunin, mutta vuonna 1990 osuus oli kasvanut jo yli 60 prosentin. EU-Suomessa keskiluokan ruokakassiin ovat löytäneet tiensä niin Pirkka-mozzarella kuin Koffin APA.

Suuri osa siitä, mikä vuonna 2016 näyttää lautasellamme normaalilta, olisi 6000, 600 tai 60 vuotta sitten tuntunut utopialta. Se on hyvä pitää mielessä niin arjessa kuin ruokapoliittisessa päätöksenteossakin. Mitä suomalaiset syövätkään 60 vuoden päästä?

Kirjoittaja muistaa lapsuuden naapuruston ensimmäisen mikroaaltouunin ja alkoi artikkelin viimeistä kappaletta kirjoittaessaan hyräillä Sannin biisiä “2080-luvulla”.

Lue lisää:

Heikkinen, Sakari 1993: Finnish Food Consumption 1860 – 1993. Kuluttajatutkimuskeskus, Helsinki.
Lappalainen, Mirkka 2012: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa  1695‒1697. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Sillanpää, Merja 1999: Happamasta makeaan, Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys. Gummerus, Jyväskylä.
Sillanpää Merja: Säännöstelty huvi. Suomalainen ravintola 1900-luvulla. SKS, Helsinki 2002.
Talve, Ilmar 1973: Suomen kansanomaisesta ruokataloudesta. Turun yliopiston kansatieteenlaitos, Turku.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *