Mikäli seurasit eilistä (tai mitä tahansa aiempaa) puoluejohtajien tv-tenttiä, tiedät millainen sirkus sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamisesta on syntynyt.
Koulujen ohella ns. sote-sektori on keskeinen osa hyvinvointivaltion peruspalveluita eikä suuren uudistuksen ongelmallisuus ole sinänsä yllättävää. Erityisen harmilliseksi tilanteen tekee kuitenkin se, että etenkin terveydenhuolto kuuluu niihin asioihin, joista ihmiset ovat erityisen kiinnostuneita kunnallisvaalien yhteydessä. Tällä hetkellä vaalikaduilla voidaan kuitenkin vain todeta, että sosiaali- ja terveyspalveluiden suurimmat ongelmat ovat valtakunnallisia ja vaativat sen tason toimia.
Mitä nämä ongelmat sitten ovat ja miten ne yritetään ratkaista?
1) ”Yllättäen” perimmäinen ongelma on rahapula. Etenkin terveyspalvelujen erikoistuminen on tehnyt terveydenhuollosta entistä kalliimpaa ja väestön vanheneminen lisää vanhuspalveluiden tarvetta. Pienet kunnat eivät yksinkertaisesti pysty tarjoamaan aiempaa kalliimpia hoitoja ja rahoitukseen liittyvien ongelmien (kohta 4) vuoksi suuret kaupungitkin ovat ongelmissa. Esimerkiksi Turussa sosiaali- ja terveyspalveluiden budjetti ylittyi tänä vuonna yli 20 miljoonalla, joka vastaa tulopuolella yhtä kokonaista kunnallisveroyksikköä. Koska valtion ja kuntien velkaantuessa lisää rahaa on vaikea löytää, koitetaan ongelmia ratkaista terveydenhuollon organisaatiota yksinkertaistamalla, pienten kuntien resursseja yhdistämällä ja valtion rahoitusta selkiyttämällä. Kohdissa 2-4 käsittelen näitä ratkaisuja hieman tarkemmin.
2) Organisaation yksinkertaistaminen: Tällä hetkellä sosiaali- ja terveyspalvelut järjestetään kunnissa, 20 sairaanhoitopiirissä ja viidellä erityisvastuualueella. Etenkin kuntien ja sairaanhoitopiirien välille on muodostunut monimutkainen hallintohimmeli, jossa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välille on syntynyt turhia hallinnollisia raja-aitoja. Käytännössä kaikki puolueet oppositiota myöten ovat samaa mieltä siitä, että sote-palveluiden kaksi alinta tasoa on yhdistettävä. Poliittinen vääntö kohdistuukin lähinnä siihen, miten uudet alueet järjestetään ja miten ne suhteutuvat hallituksen suunnittelemaan kuntarakenneuudistukseen.
3) Resurssien yhdistäminen: Suurissa keskuskunnissa (joissa sijaitsee keskus- tai yliopistollinen keskussairaala) perus- ja erikoissairaanhoidon yhdistäminen sujuu todennäköisesti luontevasti ja lopputuloksena syntyy aiempaa yhtenäisempi palvelujärjestelmä. Pienten kuntien osalta uudistukseen liittyy samoja kysymyksiä kuin kuntaliitoksiinkin, mutta valitettava tosiasia on se, että harva alle 5000 asukkaan kunta (joita on yli kolmasosa Suomen kunnista) pystyy järjestämään kaikki palvelunsa yksin. Yhteistyötä siis tarvitaan, jotta palveluiden laatu ei loputtomasti heikkene.
4) Rahoituksen selkiyttäminen: Osin organisaatiosta, osin muista syistä johtuen, sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitus kiertää nyt liian monen tahon kautta. Puhutaan ns. monikanavaisesta rahoitusjärjestelmästä, jossa mm.kunnat, KELA ja valtio vahtivat kaikki omia kukkaronnyörejään. Kunta voi esimerkiksi säästää omia kulujaan pitämällä jonossa potilasta, joka ei jonottaessaan aiheuta kustannuksia kunnalle, mutta nostaa Kelan maksamaa sairauspäivärahaa. Kunta säästää, vaikka kokonaisuudessa tilanne tulee veronmaksajille leikkausta kalliimmaksi. Yksikanavaisessa järjestelmässä laskelmointi potilaan terveyden kustannuksella ei olisi mahdollista ja sen vuoksi rahoitustakin pyritään sote-uudistuksessa yksinkertaistamaan.
Monimutkainen soppa siis kaiken kaikkiaan, mutta eipä näihin ongelmiin ole helppoja ratkaisuja olemassa. Vihreiden osalta lähtökohtana on koko ajan ollut se, että rakenteisiin ei pidä takertua vaan tärkeintä on poistaa hallinnon rahareiät ja järjestää suomalaisille nykyaikaiset palvelut. Varmaa on, että huoltosuhteen heikkenemisen takia toimivien palveluiden eteen saadaan tehdä kovasti töitä seuraavan 30 vuoden ajan, mutta mikäli pohjatyö saadaan nyt kuntoon, ovat ongelmat hieman paremmin ratkaistavissa.
0 kommenttia